Valvovan silmän alla

Kirjallisen kokeen tai testin valvonta on niitä tylsimpiä työtehtäviä, mitä vuosien mittaan kohdalle on tullut. Pitäisi olla valppaana ja haukankatseisena ja käyskennellä pulpettirivien väleissä sen näköisenä, että kokelas ei uskalla siirtää silmiään pois tehtäväpaperista. Toisaalta pitäisi olla niin huomaamaton, että kokeen suoritus ei kärsi valvojan sandaalien narinasta tai tunteesta, että joku katsoo niskaan.

Omia koulu- ja opiskeluaikoja muistellessa yrittää tietysti tarkkailla, että kukaan ei lunttaa. Kirja polvien päällä pöydän alla, pyyhekumiin kirjoitetut avainsanat, lippulappuja avoimessa kynäkotelossa ja niin edelleen. Varmaan jokaisella on näistä kokemusta. En minä, mutta tiedän pari kaveria…

Ehkä olen jäänyt ajastani jälkeen ja kaikki yllämainitut konstit ovat katoavaa kansanperinnettä, koskapa en ole niihin törmännyt. Tekniikka ajaa ohi ja vanha kunnon manuaalinen omantunnonvenytys on enää perimätietoa. Nykyään on kiellettyä tuoda kokeeseen mukaan puhelinta tai tablettia. Ne kerätään pois jo ovella. Poikani kertoi viime keväänä, että edes rannekelloa ei saanut viedä ylioppilaskirjoituksiin. Veikkaanpa, että seuraavaksi epäilyttävien listalle joutuvat silmälasit ja kuulokojeet. Silloin saamme heittää hyvästit nykymuotoiselle kirjalliselle tenttikäytännölle.

Ei voi enää antaa samaa ohjetta, jonka opettaja saattoi antaa 40 vuotta sitten. Se oli erittäin hyvä, ja sitä noudattamalla oli hyvät mahdollisuudet saada – jos nyt ei ihan kymppiä – ainakin kuusi miinus mistä tahansa kokeesta:

”Kun valmistaudutte kokeeseen, on tärkeää, että kirjoitatte edellisenä iltana lunttilappuja. Älkää kirjoittako isoja lunttauspapereita, vaan pieniä lappuja, jotta voitte keskittyä olennaiseen. Pitäkää huoli, että kaikki pääkohdat tulee kirjoitettua lapuille. Koepäivän aamuna jättäkää lunttilaput kotiin, sillä minun kokeessani ei luntata.”

Esa Laukkanen