Saitko palautetta?

TV-kokki on tehnyt huutamisesta ja huonosti käyttäytymisestä brändin. Kameroiden edessä vastapuolella ei ole mahdollisuutta puolustautua ja katsojalle jää mielikuva, että huuto oli ansaittua ja dramaattinen tilanne hauska.

Tosielämässä öykkäröinti voi tehdä pahaa jälkeä. Uraohjauksessa olen kuullut tarinoita siitä, miten esimieheltä tai asiakkaalta saatu huutopalaute on johtanut jopa alan vaihtoon. Valitettavasti, sillä palaute kertoo enemmän antajastaan kuin palautteen saajasta.

Arviointi, palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat tärkeä osa opiskelua ja työelämää. Ilman palautetta emme voi kehittyä. Omaa toimintaamme arvioimalla opimme näkemään omat vahvuutemme ja heikkoutemme.

Se, miten palautetta annetaan, onkin jo taitolaji. Arviointitilanne on herkkä: opiskelija, joka on pitkään valmistautunut näyttöön, kuulee tarkasti jokaisen sanan ja äänensävyn. Virheistä on voitava sanoa, mutta huonosti annettu palaute voi viedä motivaation, itseluottamuksen, aiheuttaa jopa traumoja. Hyvin annettu palaute, kriittinenkin, kannustaa ja auttaa näkemään kehittämisen kohteet, luo luottamusta omiin kykyihin ja mikä tärkeintä, kasvattaa työn iloa.

Ammatillisen kasvun ydintä on se, että oppii antamaan palautetta rakentavasti – niin alaiselle, työtoverille kuin esimiehelle. On osattava erottaa, mikä on korjattavissa olevaa käytöstä ja toimintaa, mikä taas persoonallinen ominaisuus, jota ei ole oikeus kommentoida.

Kiitos kantaa pitkälle. Jokainen, joka on kasvattanut lapsia, on sen nähnyt. Ilo on suuri, kun onnistut, ja muut sen huomaavat. Silti täytyy olla myös realistinen ja aito: kehutaan oikeista asioista, korjaamisen kohteet kerrotaan asiallisesti perustellen. Näin palautetta oppii myös ottamaan vastaan.

Ammatillisen koulutuksen arvioinnin ja palautteen antamisen tavoite on, että työelämään tulee ammattilaisia, jotka ammattiosaamisen lisäksi osaavat antaa ja ottaa vastaan palautetta, arvioida rakentavasti sekä omaa että muiden toimintaa. Tunnistavat, milloin oma ja muiden käyttäytyminen ei ole asiallista tai toiminta ammattimaista, kykenevät korjaamaan toimintaansa palautteen pohjalta. Ennen kaikkea - uskaltavat ottaa asioita kasvokkain asiallisesti puheeksi.

Hyvinvoiva työyhteisö ei ole Hell´s Kitchen. Työhyvinvointi rakentuu oikeudenmukaisesti, rakentavasti ja avoimesti toimivan palautejärjestelmän kautta.

Pirkko Kuhmonen

Lisää omaa pääomaa

Omaa osaamistaan on hyvä kehittää, opettajankin. Viime viikolla osallistuin kahteen hyvin erilaiseen koulutukseen ja taas sain paljon eväitä omaan työhöni ja uusia näkökulmia tuttuihin aiheisiin. Keskiviikkona kävin päivittämässä asiakaspalveluasioita kolmen tunnin tehoherätyksessä ja torstaina kuulemassa matkailualan ajankohtaisia kuulumisia erityisesti tulevien lakimuutosten näkökulmasta.

Koulutuksiin osallistuminen avaa lähes aina jonkun uuden kulman lähestyä aihetta tai tavan katsoa sitä. En ole tähän päivään mennessä ollut sellaisessa koulutustilaisuudessa, josta ei olisi ollut mitään hyötyä. Jopa omana opiskeluaikana, sen yhden kerran, kun lähes koko ryhmä äänesti jaloillaan erästä videoluennoitsijaa kohtaan, oli päivän opetus: älä tee noin.

Nykyään puhutaan itseohjautuvuudesta, aktiivisuudesta ja itseopiskelusta ja jokaisen omasta vastuusta oppimisen edistymisessä. Niin kai sitä voisi oman itsensä kehittäjää kuvailla myös työpaikalla. Ei kukaan tule tarjoamaan vaihtoehtoja, vaan useimmiten on itse aktiivisesti etsittävä sopivia koulutuksia tai muita tilaisuuksia kehittään itseään ja sitten ehdottaa, josko se esimiehelle sopisi. Yleensä onneksi sopii ja pääsee kehittymään.

Kehittävää syksyä kaikille!

Kirjoittanut Niina Aitamurto

Ennustamisen sietämätön vaikeus

Kulunut sanonta toteaa, että ennustaminen – varsinkin tulevaisuuden – on vaikeaa. Kyseinen fakta käväisi monesti mielessä, kun 40 opiskelijaa aloitti muutama viikko sitten kotoutumiskoulutuksensa. Ikähaitari yhdeksästätoista viiteenkymmeneenkolmeen sen paremmin kuin äidinkielivalikoima arameasta vietnamiin ei paljon anna apua, kun pitää tehdä kaksi 20:n opiskelijan ryhmää. Kun vielä erilaiset aloitusviikon kartoitukset ja pikku testit antavat lähes poikkeuksetta vasta-alkajan tasoisia tuloksia, tulee väistämättä mieleen, että jospa vain heittäisi paperit ilmaan ja katsoisi, mitkä putoavat oikeinpäin. Ja niistä tehdään se ”nopeasti etenevä” porukka.

Yksi oivalliseksi osoittautunut vertailukriteeri on sijoittaa opiskelijat Suomeen tulon ajankohdan mukaiseen järjestykseen ja verrata sitä heidän tämänhetkiseen suomen kielen taitoonsa. Tulokset ovat joskus mielenkiintoisia ja ennustavat erittäin hyvällä korrelaatiolla tulevassa kotoutumiskoulutuksessa saavutettavaa kielitaitoa.

Jos henkilö, joka on ollut Suomessa viisi vuotta ja suorittanut korkeakoulu- tai yliopistotutkinnon englanninkielisen opiskeluohjelman puitteissa, joutuu nyt alkeiskurssille, koska hän ei osaa käytännössä lainkaan suomea, pitää pohtia opiskelumotivaation riittävyyttä. Opiskelu (englanniksi), sosiaaliset suhteet (englanniksi), ja mahdollisesti vielä perhe-elämä (englanniksi) muodostavat muutamassa vuodessa niin laajan turvaverkon, että tässä maassa on mahdollista elää puhumatta sanaakaan suomea. Kunnes tulee aika mennä työhön… Mutta riittääkö haluja opiskella suomea, kun englanniksikin pärjää jokapäiväisessä elämässä?

Jonon toisessa päässä on opiskelija, joka on tullut Suomeen kaksi kuukautta sitten, mutta osaa jo kertoa itsestään suomeksi muutamilla lauseilla, tuntee numerot ja viikonpäivät ja on kirjoittanut vihkoonsa sanoja sekä ostanut sanakirjan. Vaikka hänen koulusivistyksensä saattaa rajoittua kesken jääneeseen peruskouluun kotimaassa, on ennuste kuitenkin paljon parempi kuin tietotekniikkainsinöörillä, joka tuntee tulevansa mainiosti toimeen englannilla.

Nähtäväksi jää, joutuuko ATK-inssi edelleenkin tyytymään hanttihommiin, joissa ei vaadita kielitaitoa ja pääseekö uunituore turkulainen ensi vuonna toivomalleen ammattikurssille näyttämään osaamistaan talonrakennuksessa tai metallitöissä. Kummankin kohdalla tulevaisuus joka tapauksessa toteuttaa itsensä.

Esa Laukkanen

Arki on tarinoita

Opinto-ohjaajana kuulen paljon tarinoita. Ihmiset kertovat, miten heistä tuli se, mitä he ovat tänään. Ohjauksessa mietimme, miten tarina voisi jatkua, mitä tulee vastaan huomenna, tulevina vuosina.

Elämä voi kuljettaa arvaamattomasti.  Joku on päätynyt jo nuorena työelämään, toiset eivät koskaan. On rakastuttu, erottu, muutettu paikkakuntaa tai maata, tehty lapsia, hoidettu omaisia, sairastuttu, saatu unelmatyö, jääty työttömäksi.

Kaikille elämä ei ole menestystarina. Haaveet eivät toteudu, lujakaan tahto ei vie sinne, minne haluaisi. Silti taaksepäin katsottuna eletty elämä, hyvä tai huono, on tarina. Ikävät asiat voivat muuttua vahvistaviksi kokemuksiksi, kun aikaa on kulunut.  Myös ankea arki on arvotavaraa, kun kerromme siitä muille.  – Arvaa, ottiko silloin päähän…  Siitäkin selvittiin. Tunne välittyy, pääset osaksi toisen kokemusta. Elettyä elämää, wau.

Ohjauksessa yksi keino ottaa etäisyyttä omaan arkeen on tulevaisuuden muistelu, pohdinta siitä, miltä tämä hetki näyttä vuoden tai vaikkapa viiden vuoden kuluttua.  Mitä minulle tapahtui, entä tunteilleni? Miten elämä eteni? Mitä tein? Keneltä sain tukea ja apua? Mitä pelkäsin tai mistä olin huolissani? Muistanko tämän arjen ikävänä vai osana elettyä elämää?

Viikonlopun, loman, koulutuksen, työpaikan tai eläkkeen toivossa pitää nauttia niistä pienistä asioista, jotka tekevät arjesta jälkikäteen tarinan. Rämäkkä nauru kahvihuoneessa, pukuhuoneessa käyty keskustelu työkaverin kanssa, opiskelijan hymy ja nyökkäys käytävällä, oven sulkeminen työpäivän jälkeen. Näistä se syntyy.

Elämä voi nyt tuntua ankealta, mutta jo huomenna se on tarina. Eletään siinä.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen