Oppiminen vaikeaa?

Kun aikuinen lähtee opiskelemaan, edellisistä opinnoista voi olla pitkä aika - vuosia, jopa vuosikymmeniä. Mielikuvissa saattaa siintää peruskoulun pulpetti, tylsä oppitunti, kiusaava luokkakaveri ja laulukoe luokan edessä. Tai muistot voivat olla ruusuisia, mukavaa yhdessäoloa, rentoja opettajia, oppimisen iloa. Yhtä kaikki, vanhat oppimiskokemukset muovaavat suhtautumista uusiin opintoihin.

Moni kantaa mukanaan vanhoja rasitteita. Koulukiusaamisen jäljet kestävät pitkään ja saattavat olla jopa esteenä sille, että uskaltautuu enää koskaan opiskelemaan. Oppimisvaikeudet voivat tuntua mielessä ylipääsemättömiltä.

Opintojen alussa me opot pidämme Oppistartti-päivän, jonka tarkoituksena on orientoida opintoihin ja herättää ajatuksia siitä, miten itse kukin meistä oppii parhaiten. Jokainen on erilainen myös oppijana. Yksi oppii kuuntelemalla, toinen tekemällä, joku tarvitsee työrauhan, toinen keskittyy vain taustamusiikin avulla. Oikeaa tai väärää tapaa ei ole olemassa, täytyy vain löytää se itselle sopiva.

Oppistartissa mitataan opiskelijoiden oppimisvalmiuksia, hahmotuskykyä, luetun ymmärtämistä, matematiikan taitoja ja tarvittaessa soveltuvuutta alalle. Tehtävien perusteella arvioidaan, tarvitseeko opiskelija oppimiseen lisätukea ja ohjausta.

Oppimisvaikeudet eivät ole este oppimiselle. Opiskelijan kanssa mietitään ja harjoitellaan, miten tehostan muistiani, miten keskityn paremmin, miten löydän olennaisen asian. Jo oman oppimistyylin oivaltaminen voi olla iso asia, mutta ennen kaikkea se, että oppii.

Aikuisena voi aloittaa tyhjältä pöydältä ja löytää uudelleen oppimisen ilo. Aikuiskoulutus ei ole tenttikirjojen pänttäämistä vaan tekemistä, oivaltamista, oman kehityksen arviointia, vertaisoppimista. Opettaja tukee ja ohjaa, ei nolaa tai kurita.

Opiskelu ei ole koko ajan helppoa tai mukavaa, päivät vaihtelevat kuten elämässä yleensä. Tavoitteen saavuttaminen tuntuu kuitenkin sitä paremmalta, mitä enemmän sen eteen on tehnyt töitä.

-Ei enää koskaan opiskelemaan, huudahtaa moni viimeisenä koulupäivänä. Mutta kun kipinä on syttynyt, mieli muuttuu helposti. Opiskelukin voi koukuttaa.

Pirkko Kuhmonen

Saitko palautetta?

TV-kokki on tehnyt huutamisesta ja huonosti käyttäytymisestä brändin. Kameroiden edessä vastapuolella ei ole mahdollisuutta puolustautua ja katsojalle jää mielikuva, että huuto oli ansaittua ja dramaattinen tilanne hauska.

Tosielämässä öykkäröinti voi tehdä pahaa jälkeä. Uraohjauksessa olen kuullut tarinoita siitä, miten esimieheltä tai asiakkaalta saatu huutopalaute on johtanut jopa alan vaihtoon. Valitettavasti, sillä palaute kertoo enemmän antajastaan kuin palautteen saajasta.

Arviointi, palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat tärkeä osa opiskelua ja työelämää. Ilman palautetta emme voi kehittyä. Omaa toimintaamme arvioimalla opimme näkemään omat vahvuutemme ja heikkoutemme.

Se, miten palautetta annetaan, onkin jo taitolaji. Arviointitilanne on herkkä: opiskelija, joka on pitkään valmistautunut näyttöön, kuulee tarkasti jokaisen sanan ja äänensävyn. Virheistä on voitava sanoa, mutta huonosti annettu palaute voi viedä motivaation, itseluottamuksen, aiheuttaa jopa traumoja. Hyvin annettu palaute, kriittinenkin, kannustaa ja auttaa näkemään kehittämisen kohteet, luo luottamusta omiin kykyihin ja mikä tärkeintä, kasvattaa työn iloa.

Ammatillisen kasvun ydintä on se, että oppii antamaan palautetta rakentavasti – niin alaiselle, työtoverille kuin esimiehelle. On osattava erottaa, mikä on korjattavissa olevaa käytöstä ja toimintaa, mikä taas persoonallinen ominaisuus, jota ei ole oikeus kommentoida.

Kiitos kantaa pitkälle. Jokainen, joka on kasvattanut lapsia, on sen nähnyt. Ilo on suuri, kun onnistut, ja muut sen huomaavat. Silti täytyy olla myös realistinen ja aito: kehutaan oikeista asioista, korjaamisen kohteet kerrotaan asiallisesti perustellen. Näin palautetta oppii myös ottamaan vastaan.

Ammatillisen koulutuksen arvioinnin ja palautteen antamisen tavoite on, että työelämään tulee ammattilaisia, jotka ammattiosaamisen lisäksi osaavat antaa ja ottaa vastaan palautetta, arvioida rakentavasti sekä omaa että muiden toimintaa. Tunnistavat, milloin oma ja muiden käyttäytyminen ei ole asiallista tai toiminta ammattimaista, kykenevät korjaamaan toimintaansa palautteen pohjalta. Ennen kaikkea - uskaltavat ottaa asioita kasvokkain asiallisesti puheeksi.

Hyvinvoiva työyhteisö ei ole Hell´s Kitchen. Työhyvinvointi rakentuu oikeudenmukaisesti, rakentavasti ja avoimesti toimivan palautejärjestelmän kautta.

Pirkko Kuhmonen

Työssä oppien

Näyttötutkintojärjestelmässä osoitetaan työelämässä tarvittavaa osaamista, ja sen perusteella ansaitaan tutkintotodistus. Vaadittu osaaminen määritellään tutkinnon perusteissa työelämän työprosessien osaamisen kautta. Oppiminen on siis osaamisen kasvattamista. Oppimista tapahtuu monella tavalla. Tarjolla on lähiopetusta, itsenäistä työskentelyä, projekteja, verkko-oppimista ja työssäoppimista.

Reformi, eli ammatillisen koulutuksen uudistaminen on edennyt jo siihen vaiheeseen, että hallituksen laatima esitys on lausuntokierroksella ennen alkukeväistä eduskunnan käsittelyä. Reformissa työssäoppiminen paketoidaan oppisopimuksen ja koulutussopimuksen malleihin.

Oppisopimus pohjaa aina työsopimukseen, ja se takaa opiskelijalle myös sopimuksen mukaisen palkan. Koulutussopimus taas perustuu perinteiseen työharjoittelumalliin, jossa yhteistyö perustuu hyvään tahtoon ja yhteistyön luomaan win-win tilanteeseen.

Oppisopimus syntyy, kun työnantaja valitsee työsuhteen rinnalle oppimisopimusmallin. Koulutussopimuksessa tilanne on toinen. Siinä vasta tavoitellaan tulevaa työsuhdetta ja kaikki perustuu mahdollisuuteen oppia työssä ja mahdollisuuteen näyttää osaamistaan.

Työ- ja elinkeinoelämän innostaminen tähän prosessiin vaatii meiltä entistäkin enemmän. Suhteet ja hyvät kokemukset konkretisoituvat laadukkaana yhteistyönä tutkinnon suorittajan työssäoppimisen ja yhteistyöyritysten välillä. Opettajiemme verkostot ja työelämäosaaminen ratkaisevat sen, miten jouhevasti meidän opiskelijamme saavat hyviä työssäoppimisen mahdollisuuksia.

Opiskelijan ottaminen tuo aina mukanaan työyhteisöön tuoretta alan tieto-taitoa. Työpaikkaohjaajat oppivat ohjatessaan opiskelijoita taatusti uusia taitoja itsestään ja myös työprosesseistaan. Työnantajat saavat myös mahdollisuuden nähdä potentiaalisen työntekijän työssäoppijan roolissa ihan oikeissa töissä.

Haasteitakin tässä riittää, kuten miten suunnittelemme yhteisen ohjaamisen työpaikan ohjaajan ja harjoittelusta vastaavan opettajan välillä? Ja miten sitoutamme työpaikan ihmiset yhteiseen tavoitteeseen?

Työssä oppien, yhteistyössä!

Kirjoittanut Osku Laukkanen

Leipää ja intohimoa - ammatinvalintaa pohtimassa

"Mihin mun kannattaisi kouluttautua? Millä alalla olis töitä?"

Opolla ei ole ennustajan palloa ja vakavasti otettavat ennakointityökalut tuntuvat menettäneen uskottavuutensa, kun pienet ja isot kriisit heiluttavat koko maailmaa. Vielä muutamia vuosia sitten ennakointi oli helppoa: oli aloja, joilla työllisyys oli vakaata, ja aloja, joilla suhdanteet heilahtelivat aaltomaisesti. Työvoima siirtyi aaltojen mukana, metallikourista koulutettiin hoiva-alan pehmoja ja taas hetken päästä naisia houkuteltiin metallialan töihin.

Epävakaan työmarkkinatilanteen lisäksi ammatinvalintaa pohtivia ahdistetaan visioilla muuttuvista ja katoavista ammateista - eihän kohta enää tarvita ketään, kun robotit siivoavat, hoivaavat, hitsaavat. Ehkä, mutta ei nyt vielä. Kädentaitoa vaativille osaajille on jatkuvasti kysyntää, jopa pulaa.

Työllistyminen on tärkeä kriteeri, kun miettii uutta ammattia. Se ei ole kuitenkaan ainoa. Omat taipumukset, toiveet, kyvyt ja osaaminen ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä. On selvä, että kaikista ei ole hoitoalalle tai tarttumaan hitsauspuikkoihin. Korkeita paikkoja pelkäävällä ei ole asiaa rakennustyömaalle, verta kammoksuva selviää ehkä tv-sarjan tohtorina, mutta ei todellisessa hoitotyössä.

Joka alalla tarvitaan soveltuvuutta, kiinnostusta ja kyvykkyyttä. Ne ovat voimavaroja, jotka kantavat eteenpäin myös silloin, kun ammatti tai työ näyttää nurjimmat puolensa. Jokainen joutuu työelämässä ennemmin tai myöhemmin siihen tilanteeseen, että punnitsee ainakin hetkittäin työnsä mielekkyyttä - onko tämä nyt sittenkään mun juttuni. Ammattiinsa sitoutunut ihminen ei anna periksi ihan helposti.

Toki intohimo ammattiin voi syttyä myös työssä, jota on ensin pitänyt itselleen epäsopivana. Ja monet käyvät työssä vain leivän, ei intohimon vuoksi; itseään voi toteuttaa vaikka harrastusten parissa.

Ammatinvalinnassa kannattaa kuunnella omaa sisintään. Jos sisäistä ääntä ei löydy, ohjausalan ammattilainen tukee ja selkiinnyttää ajatuksia. Ammattibarometria, tilastoja tai työnhakusivustoja tutkimalla syntyy kuva, millä aloilla työvoimalle on kysyntää nyt ja lähitulevaisuudessa.

Tuleva ammatti voi olla turvallinen jatkumo aiemmalle osaamiselle. Se voi olla myös hyppy aivan uuteen. Oli miten oli, selkeä tavoite vie aina eteenpäin. Maailman kaaos ei haittaa, kun oma tie on kirkas.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen

Mutta kun...

"Mutta kun olen jo niin vanha."
Tämän lauseen kuulee uraohjauksessa yhä nuorempien suusta. Ikä on este oppimiselle, uralla etenemiselle, työllistymiselle tai muutoksille. Mille tahansa.

Ikäajattelua vahvistavat monet asiat, koulu on siitä hyvä esimerkki. Lapset etenevät ikänsä mukaan luokittain. Näin, vaikka tiedämme, että yksilölliset erot kypsyydessä ja oppimisessa ovat suuria.

On totta, että ikä asettaa rajoituksia. Usein ne liittyvät fyysisiin toimintoihin. Naiset eivät voi saada lapsia loputtomiin (tosin tässäkin ikärajat paukkuvat) tai lihasvoimaa vaativat urheilusuoritukset eivät parane seniori-iässä. Järkytys sekin, kun huomaa, että elastisuus on kadonnut kropasta tai että vuodenaika täytyy tarkistaa aamulla ikkunasta.

Mutta onko ikä todella este oppimiselle? Siis kehittymiselle ja henkiselle kasvulle?

Ikä – tai paremminkin kokemus - on monessa asiassa etu. Kokemus kertoo, millaiseen työhön tai ammattiin ei ainakaan kannata hakeutua. Kokemuksen myötä työelämätaidot ovat hanskassa, on ne sitten opittu tekemällä oikein tai mokailemalla. Pinna ei pala niin herkästi kuin nuorena, pettymyksiä sietää paremmin. Ja mikä tärkeintä, oppiminen on helpompaa ja syvällisempää, kun on sitä vuosien myötä kertynyttä pohjatietoa.

Ikä sinällään ei tee kenestäkään viisaampaa. Joku ei opi koskaan hallitsemaan tunteitaan, ymmärtämään rajojaan, tai sitä, että muutoksen eteen täytyy tehdä töitä. Joku ei vain koskaan halua oppia uutta.

Ei sekään hyvä, jos kokemuksen rintaäänellä tyrmää kaikki uudistukset tai luulee olevansa aina oikeassa. Viisaus ei kasva vuosissa vaan päässä, sanoo sananlasku.

Mutta vakavasti ottaen: esteitä omalle tielleen voi rakentaa mistä vain. Aina löytyy syy, miksi haaveita tai asioita ei voi toteuttaa. "Mutta kun…" 

Elämä on jossain kohti väistämättä ohi, iästä riippumatta. Siksi ei kannatta itse rakentaa esteitä elämälleen. Ikä on se mikä on; anna sen olla aina paras ikä itsellesi. 

Uskalla ottaa se askel, joka vie eteenpäin – niin kauan kuin nivelet taipuvat.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen

Veturilla eteenpäin

Perinteisesti oppiminen on mielletty opettajan työksi, jonka avulla opiskelija oppii. Tässä mallissa oppiminen oli sidottu tiukasti opettajan luentomaiseen toteuttamistapaan. Oppijan rooliksi jäi toimia pääosin vain passiivisena kuulijana.

Nykyisin oppiminen mielletään entistä enemmän opiskelijan omaksi tehtäväksi. Aktiivinen, yhteisöllinen ja digitaalinen oppiminen mahdollistavat innostavan oppimisen mallin, jossa oppiminen voidaan luovuttaa opiskelijalle. Tämän edellytyksenä ovat hyvät pedagogiset mallit ja rakenteet.

Mietimme Turun AKK:ssa jatkuvasti uusia mahdollisuuksia toteuttaa tehtäväämme. Olemme viime aikoina rakentaneet kiivaasti uutta mallia, jolla muutamme yhtäältä koulutuksen suunnittelun ja toteuttamisen tapaa ja toisaalta oppimisen mallia.

Veturi-malli ymmärtää oppimisen ja sen rakenteet laajempina kokonaisuuksina. Se liittää eri koulutusalojen osaamista ja asiantuntijuutta yhteen sekä hyödyntää sitä koko talon käytettäväksi. Se laajentaa myös oppimisen viiteryhmää, välillä opitaan isossa ryhmässä ja välillä vain oman tutkintoryhmän kesken.

Veturi-malli tarjoaa meille uuden tavan suunnitella työtämme. Rakennamme talon sisälle koulutustarjotinmallin, joka antaa meille mahdollisuuden toimia joustavammin ja kustannustehokkaammin huomioiden samalla asiakkaidemme yksilölliset tarpeet.

Omat opintopolut rakentuvat aiemman osaamisen hyväksi lukemisen ja tarvittavan osaamisen tavoitteiden lopputuloksena. Oppimista tukevat työssä oppiminen, digitalisaatio ja erilaiset verkostot. Hyvän oppimisen takeena on, että oppimisen edellytyksiä ja tarpeita seurataan jatkuvasti, ja tehdään tarvittavia korjausliikkeitä.

Mallin ääripäinä ovat isot monimuotoiset ja yhteisölliset massaluennot ja toisaalta kahden keskiset henkilökohtaiset ohjaustilanteet. Näiden väliin mahtuu paljon muuta arkista oppimista, joka rakentuu henkilökohtaistamisen prosessissa yksilöllisten tavoitteiden ja tarpeiden mukaan.

Eri sovellukset ja sosiaalinen media mahdollistavat aiheiden kokoamisen, kommentoimisen ja käsittelemisen, on kyse sitten työssä oppimisesta, verkosto-oppimisesta tai itsenäisestä oppimisesta. Oppilashallintojärjestelmän ja pilvipalveluiden hyödyntäminen tehostavat toimintaamme ja terävöittävät oppimisen rakenteitamme.

Veturista näkee myös sen, että oppimista tapahtuu jatkuvasti ja kaikkialla. Me tarjoamme sille hyvät puitteet.

Kirjoittanut Osku Laukkanen, pedagoginen koulutuspäällikkö

Arki on tarinoita

Opinto-ohjaajana kuulen paljon tarinoita. Ihmiset kertovat, miten heistä tuli se, mitä he ovat tänään. Ohjauksessa mietimme, miten tarina voisi jatkua, mitä tulee vastaan huomenna, tulevina vuosina.

Elämä voi kuljettaa arvaamattomasti.  Joku on päätynyt jo nuorena työelämään, toiset eivät koskaan. On rakastuttu, erottu, muutettu paikkakuntaa tai maata, tehty lapsia, hoidettu omaisia, sairastuttu, saatu unelmatyö, jääty työttömäksi.

Kaikille elämä ei ole menestystarina. Haaveet eivät toteudu, lujakaan tahto ei vie sinne, minne haluaisi. Silti taaksepäin katsottuna eletty elämä, hyvä tai huono, on tarina. Ikävät asiat voivat muuttua vahvistaviksi kokemuksiksi, kun aikaa on kulunut.  Myös ankea arki on arvotavaraa, kun kerromme siitä muille.  – Arvaa, ottiko silloin päähän…  Siitäkin selvittiin. Tunne välittyy, pääset osaksi toisen kokemusta. Elettyä elämää, wau.

Ohjauksessa yksi keino ottaa etäisyyttä omaan arkeen on tulevaisuuden muistelu, pohdinta siitä, miltä tämä hetki näyttä vuoden tai vaikkapa viiden vuoden kuluttua.  Mitä minulle tapahtui, entä tunteilleni? Miten elämä eteni? Mitä tein? Keneltä sain tukea ja apua? Mitä pelkäsin tai mistä olin huolissani? Muistanko tämän arjen ikävänä vai osana elettyä elämää?

Viikonlopun, loman, koulutuksen, työpaikan tai eläkkeen toivossa pitää nauttia niistä pienistä asioista, jotka tekevät arjesta jälkikäteen tarinan. Rämäkkä nauru kahvihuoneessa, pukuhuoneessa käyty keskustelu työkaverin kanssa, opiskelijan hymy ja nyökkäys käytävällä, oven sulkeminen työpäivän jälkeen. Näistä se syntyy.

Elämä voi nyt tuntua ankealta, mutta jo huomenna se on tarina. Eletään siinä.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen