Samaan aikaan samassa paikassa

Kotouttamiskoulutuksessa maahanmuuttajat saavat muista kurssilaisista itselleen vertaisryhmän, jossa yhdessä opiskellaan suomea ja perehdytään suomalaiseen yhteiskuntaan. Yhteistä uuteen maahan muuttaneille on usein eriasteinen ulkopuolisuuden kokemus. On yksinkertaisesti vaikea hoitaa omia arkisia asioita, kun ei osaa kieltä tai kun toimintakulttuuri ja –tavat ovat vieraita. Kaikkien maahanmuuttajien tavoitteena on tehdä omasta arjestaan uudessa asuinympäristössä mahdollisimman sujuvaa. Usein se tärkein toive on saada mahdollisimman nopeasti työpaikka ja päästä siten osaksi normaalia yhteiskuntaa.

Uravalmennusryhmässä, jossa työtön voi tehostaa omaa työnhakuaan tai tehdä uusia urasuunnitelmia esim. uuden ammatin hankkimiseksi, pääsee myös osaksi ryhmää. Palautteiden perusteella tällaisten ryhmien parasta antia on juuri se, että pääsee jakamaan toisten kanssa kokemuksia ja ajatuksia työelämästä ja työnhausta. Ryhmissä on aina hyvin sekalainen joukko ihmisiä erilaisilla taustoilla ja vuosien mittaan valmennukseen on osallistunut yhä enemmän maahanmuuttajia. Osalle heistä tämä saattaa olla ensimmäinen kerta kun he pääsevät kohtaamaan tasavertaisesti muita työnhakijoita ja saavat aitoja kontakteja valtaväestöön.

Myös ammattia opiskelevat haluavat jakaa asioita toisten samaa alaa opiskelevien kanssa. Kukaan muu ei voi tarjota niitä neuvoja ja vinkkejä niin hyvin kuin toinen, joka etsii vastauksia samoihin ongelmiin. Ammattiopinnot voi suorittaa nykyään monella eri tavalla, joten toisinaan on vaikeaa löytää luonnollinen tapa saada vertaistukea omiin opintoihin. Siihen apua saa meiltä opettajilta. Mekin yritämme omalla tavallamme keksiä keinoja siihen, miten mahdollistamme luontevasti vuoropuhelun opiskelijoiden välille.

Erilaisia kohtaamistapoja on nykyään monia. Yhä enemmän on tarjolla erilaisia virtuaalimaailman luokkahuoneita ja keskusteluareenoja, mutta varmimmin aito kohtaaminen tapahtuu edelleen perinteisellä tavalla, olemalla samassa paikassa samaan aikaan toisten kanssa. Tällaiset vanhanaikaiset face-to-face -kohtaamiset ovat kovaa vauhtia harvenemassa. Oma neuvoni onki, että kun sellaiseen tarjotaan mahdollisuus, älä missaa sitä!

Kirjoittanut Janette Broberg

Tuhat tarinaa - 1000. kasvot

Neljä vuotta sitten aloitimme ensimmäisten uravalmennettavien kanssa uuden ajan: ohjaavat koulutukset muuttuivat uravalmennuksiksi. Taustalla oli lainsäädännölliset uudistukset. Saimme opetella uudet termit: enää ei saanut puhua koulutuksesta, vaan valmennuksesta, opettajasta tuli uravalmentaja ja opiskelijasta valmennettava.

Uravalmennuksen ideana on ohjata, tukea ja opastaa työttömiä tai pian työttömäksi jäämässä olevia ihmisiä työn tai opiskelun pariin. Asiakkaat ohjataan valmennukseen suoraan TE-palveluista. Uravalmennuksiin ei siis haeta kuten koulutuksiin: kyse on palvelusta, johon tullaan te-palveluissa käydyn yhteisen neuvottelun jälkeen. Usein varsinkin uravalmennusten alkuaikoina aloitteen eli ehdotuksen uravalmennuksesta teki viranomainen. Nykyisin yhä useammin ihmiset itse ovat löytäneet uravalmennuksen ja kyselevät meiltä mahdollisuutta päästä ko. valmennukseen. Ohje on pähkinänkuoressa seuraava: Ota yhteyttä te-palveluihin ja kerro, miksi haluat uravalmennukseen. Pyydä päästä seuraavaksi alkavan uravalmennuksen ilmoittautumislistalle.

Mitä uravalmennukset ovat merkinneet meille Turun AKK:ssa? Niiden myötä monet ammattiopettajamme ovat kohdanneet seuraavaa ura-askeltaan suunnittelevia ihmisiä. Kukin opettajista on oman alansa asiantuntijana voinut kertoa oman ammattialansa realiteeteista, koskevat kysymykset sitten koulutuksia tai alan töitä. Valmennettavat ovat yhä useammin myös mukana ammattiopetusta seuraamassa tai heille on toteutettu omia työpajapäiviä. Tämän seurauksena uravalmennettavista on löytynyt paljon hyviä opiskelijoita ammatillisiin koulutuksiin ja onpa osa työllistynyt suoraan työelämäänkin.

Mitä uravalmennus on saanut yksilötasolla aikaan? Onko valmennettavien tilanne muuttunut merkittävästi valmennuksen jälkeen?
Jokaisen valmennettavan kanssa käymme valmennuksen alussa niin sanotun tavoitekeskustelun, jossa yhdessä mietimme hänen omaa tilannettaan ja siihen liittyviä tavoitteita. Keskimäärin noin kuuden uravalmennusviikon mittaisen matkan aikana tapahtuu paljon. Jokaisesta ryhmästä yleensä muutama saa hankittua työpaikan, toiset löytävät itselleen sopivan ammatillisen koulutuksen, muutamat lähtevät rohkeasti selvittämään omaa todellista työkykyään ja melkein poikkeuksetta kaikki ainakin aktivoituvat omassa työ- tai opiskelupaikan haussaan.

Kulkiessamme luokissa, käytävillä, työsaleissa ja erilaisilla työpaikoilla me uravalmentajat törmäämme usein tuttuihin kasvoihin. Nimet tuppaavat unohtua, mutta onneksi kasvot eivät niin helposti. Vaikeaa se silti on, sillä nyt - neljä vuotta ensimmäisen uravalmennun jälkeen - olemme saavuttaneet jälleen uuden rajapyykin: marraskuussa 2017 saimme valmennettavaksemme Turun AKK:n 1000. uravalmennettavan henkilön!

Kirjoittanut Janette Broberg

Mutta kun...

"Mutta kun olen jo niin vanha."
Tämän lauseen kuulee uraohjauksessa yhä nuorempien suusta. Ikä on este oppimiselle, uralla etenemiselle, työllistymiselle tai muutoksille. Mille tahansa.

Ikäajattelua vahvistavat monet asiat, koulu on siitä hyvä esimerkki. Lapset etenevät ikänsä mukaan luokittain. Näin, vaikka tiedämme, että yksilölliset erot kypsyydessä ja oppimisessa ovat suuria.

On totta, että ikä asettaa rajoituksia. Usein ne liittyvät fyysisiin toimintoihin. Naiset eivät voi saada lapsia loputtomiin (tosin tässäkin ikärajat paukkuvat) tai lihasvoimaa vaativat urheilusuoritukset eivät parane seniori-iässä. Järkytys sekin, kun huomaa, että elastisuus on kadonnut kropasta tai että vuodenaika täytyy tarkistaa aamulla ikkunasta.

Mutta onko ikä todella este oppimiselle? Siis kehittymiselle ja henkiselle kasvulle?

Ikä – tai paremminkin kokemus - on monessa asiassa etu. Kokemus kertoo, millaiseen työhön tai ammattiin ei ainakaan kannata hakeutua. Kokemuksen myötä työelämätaidot ovat hanskassa, on ne sitten opittu tekemällä oikein tai mokailemalla. Pinna ei pala niin herkästi kuin nuorena, pettymyksiä sietää paremmin. Ja mikä tärkeintä, oppiminen on helpompaa ja syvällisempää, kun on sitä vuosien myötä kertynyttä pohjatietoa.

Ikä sinällään ei tee kenestäkään viisaampaa. Joku ei opi koskaan hallitsemaan tunteitaan, ymmärtämään rajojaan, tai sitä, että muutoksen eteen täytyy tehdä töitä. Joku ei vain koskaan halua oppia uutta.

Ei sekään hyvä, jos kokemuksen rintaäänellä tyrmää kaikki uudistukset tai luulee olevansa aina oikeassa. Viisaus ei kasva vuosissa vaan päässä, sanoo sananlasku.

Mutta vakavasti ottaen: esteitä omalle tielleen voi rakentaa mistä vain. Aina löytyy syy, miksi haaveita tai asioita ei voi toteuttaa. "Mutta kun…" 

Elämä on jossain kohti väistämättä ohi, iästä riippumatta. Siksi ei kannatta itse rakentaa esteitä elämälleen. Ikä on se mikä on; anna sen olla aina paras ikä itsellesi. 

Uskalla ottaa se askel, joka vie eteenpäin – niin kauan kuin nivelet taipuvat.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen

Arki on tarinoita

Opinto-ohjaajana kuulen paljon tarinoita. Ihmiset kertovat, miten heistä tuli se, mitä he ovat tänään. Ohjauksessa mietimme, miten tarina voisi jatkua, mitä tulee vastaan huomenna, tulevina vuosina.

Elämä voi kuljettaa arvaamattomasti.  Joku on päätynyt jo nuorena työelämään, toiset eivät koskaan. On rakastuttu, erottu, muutettu paikkakuntaa tai maata, tehty lapsia, hoidettu omaisia, sairastuttu, saatu unelmatyö, jääty työttömäksi.

Kaikille elämä ei ole menestystarina. Haaveet eivät toteudu, lujakaan tahto ei vie sinne, minne haluaisi. Silti taaksepäin katsottuna eletty elämä, hyvä tai huono, on tarina. Ikävät asiat voivat muuttua vahvistaviksi kokemuksiksi, kun aikaa on kulunut.  Myös ankea arki on arvotavaraa, kun kerromme siitä muille.  – Arvaa, ottiko silloin päähän…  Siitäkin selvittiin. Tunne välittyy, pääset osaksi toisen kokemusta. Elettyä elämää, wau.

Ohjauksessa yksi keino ottaa etäisyyttä omaan arkeen on tulevaisuuden muistelu, pohdinta siitä, miltä tämä hetki näyttä vuoden tai vaikkapa viiden vuoden kuluttua.  Mitä minulle tapahtui, entä tunteilleni? Miten elämä eteni? Mitä tein? Keneltä sain tukea ja apua? Mitä pelkäsin tai mistä olin huolissani? Muistanko tämän arjen ikävänä vai osana elettyä elämää?

Viikonlopun, loman, koulutuksen, työpaikan tai eläkkeen toivossa pitää nauttia niistä pienistä asioista, jotka tekevät arjesta jälkikäteen tarinan. Rämäkkä nauru kahvihuoneessa, pukuhuoneessa käyty keskustelu työkaverin kanssa, opiskelijan hymy ja nyökkäys käytävällä, oven sulkeminen työpäivän jälkeen. Näistä se syntyy.

Elämä voi nyt tuntua ankealta, mutta jo huomenna se on tarina. Eletään siinä.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen