Oppiminen vaikeaa?

Kun aikuinen lähtee opiskelemaan, edellisistä opinnoista voi olla pitkä aika - vuosia, jopa vuosikymmeniä. Mielikuvissa saattaa siintää peruskoulun pulpetti, tylsä oppitunti, kiusaava luokkakaveri ja laulukoe luokan edessä. Tai muistot voivat olla ruusuisia, mukavaa yhdessäoloa, rentoja opettajia, oppimisen iloa. Yhtä kaikki, vanhat oppimiskokemukset muovaavat suhtautumista uusiin opintoihin.

Moni kantaa mukanaan vanhoja rasitteita. Koulukiusaamisen jäljet kestävät pitkään ja saattavat olla jopa esteenä sille, että uskaltautuu enää koskaan opiskelemaan. Oppimisvaikeudet voivat tuntua mielessä ylipääsemättömiltä.

Opintojen alussa me opot pidämme Oppistartti-päivän, jonka tarkoituksena on orientoida opintoihin ja herättää ajatuksia siitä, miten itse kukin meistä oppii parhaiten. Jokainen on erilainen myös oppijana. Yksi oppii kuuntelemalla, toinen tekemällä, joku tarvitsee työrauhan, toinen keskittyy vain taustamusiikin avulla. Oikeaa tai väärää tapaa ei ole olemassa, täytyy vain löytää se itselle sopiva.

Oppistartissa mitataan opiskelijoiden oppimisvalmiuksia, hahmotuskykyä, luetun ymmärtämistä, matematiikan taitoja ja tarvittaessa soveltuvuutta alalle. Tehtävien perusteella arvioidaan, tarvitseeko opiskelija oppimiseen lisätukea ja ohjausta.

Oppimisvaikeudet eivät ole este oppimiselle. Opiskelijan kanssa mietitään ja harjoitellaan, miten tehostan muistiani, miten keskityn paremmin, miten löydän olennaisen asian. Jo oman oppimistyylin oivaltaminen voi olla iso asia, mutta ennen kaikkea se, että oppii.

Aikuisena voi aloittaa tyhjältä pöydältä ja löytää uudelleen oppimisen ilo. Aikuiskoulutus ei ole tenttikirjojen pänttäämistä vaan tekemistä, oivaltamista, oman kehityksen arviointia, vertaisoppimista. Opettaja tukee ja ohjaa, ei nolaa tai kurita.

Opiskelu ei ole koko ajan helppoa tai mukavaa, päivät vaihtelevat kuten elämässä yleensä. Tavoitteen saavuttaminen tuntuu kuitenkin sitä paremmalta, mitä enemmän sen eteen on tehnyt töitä.

-Ei enää koskaan opiskelemaan, huudahtaa moni viimeisenä koulupäivänä. Mutta kun kipinä on syttynyt, mieli muuttuu helposti. Opiskelukin voi koukuttaa.

Pirkko Kuhmonen

Valvovan silmän alla

Kirjallisen kokeen tai testin valvonta on niitä tylsimpiä työtehtäviä, mitä vuosien mittaan kohdalle on tullut. Pitäisi olla valppaana ja haukankatseisena ja käyskennellä pulpettirivien väleissä sen näköisenä, että kokelas ei uskalla siirtää silmiään pois tehtäväpaperista. Toisaalta pitäisi olla niin huomaamaton, että kokeen suoritus ei kärsi valvojan sandaalien narinasta tai tunteesta, että joku katsoo niskaan.

Omia koulu- ja opiskeluaikoja muistellessa yrittää tietysti tarkkailla, että kukaan ei lunttaa. Kirja polvien päällä pöydän alla, pyyhekumiin kirjoitetut avainsanat, lippulappuja avoimessa kynäkotelossa ja niin edelleen. Varmaan jokaisella on näistä kokemusta. En minä, mutta tiedän pari kaveria…

Ehkä olen jäänyt ajastani jälkeen ja kaikki yllämainitut konstit ovat katoavaa kansanperinnettä, koskapa en ole niihin törmännyt. Tekniikka ajaa ohi ja vanha kunnon manuaalinen omantunnonvenytys on enää perimätietoa. Nykyään on kiellettyä tuoda kokeeseen mukaan puhelinta tai tablettia. Ne kerätään pois jo ovella. Poikani kertoi viime keväänä, että edes rannekelloa ei saanut viedä ylioppilaskirjoituksiin. Veikkaanpa, että seuraavaksi epäilyttävien listalle joutuvat silmälasit ja kuulokojeet. Silloin saamme heittää hyvästit nykymuotoiselle kirjalliselle tenttikäytännölle.

Ei voi enää antaa samaa ohjetta, jonka opettaja saattoi antaa 40 vuotta sitten. Se oli erittäin hyvä, ja sitä noudattamalla oli hyvät mahdollisuudet saada – jos nyt ei ihan kymppiä – ainakin kuusi miinus mistä tahansa kokeesta:

”Kun valmistaudutte kokeeseen, on tärkeää, että kirjoitatte edellisenä iltana lunttilappuja. Älkää kirjoittako isoja lunttauspapereita, vaan pieniä lappuja, jotta voitte keskittyä olennaiseen. Pitäkää huoli, että kaikki pääkohdat tulee kirjoitettua lapuille. Koepäivän aamuna jättäkää lunttilaput kotiin, sillä minun kokeessani ei luntata.”

Esa Laukkanen

Leipää ja intohimoa - ammatinvalintaa pohtimassa

"Mihin mun kannattaisi kouluttautua? Millä alalla olis töitä?"

Opolla ei ole ennustajan palloa ja vakavasti otettavat ennakointityökalut tuntuvat menettäneen uskottavuutensa, kun pienet ja isot kriisit heiluttavat koko maailmaa. Vielä muutamia vuosia sitten ennakointi oli helppoa: oli aloja, joilla työllisyys oli vakaata, ja aloja, joilla suhdanteet heilahtelivat aaltomaisesti. Työvoima siirtyi aaltojen mukana, metallikourista koulutettiin hoiva-alan pehmoja ja taas hetken päästä naisia houkuteltiin metallialan töihin.

Epävakaan työmarkkinatilanteen lisäksi ammatinvalintaa pohtivia ahdistetaan visioilla muuttuvista ja katoavista ammateista - eihän kohta enää tarvita ketään, kun robotit siivoavat, hoivaavat, hitsaavat. Ehkä, mutta ei nyt vielä. Kädentaitoa vaativille osaajille on jatkuvasti kysyntää, jopa pulaa.

Työllistyminen on tärkeä kriteeri, kun miettii uutta ammattia. Se ei ole kuitenkaan ainoa. Omat taipumukset, toiveet, kyvyt ja osaaminen ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä. On selvä, että kaikista ei ole hoitoalalle tai tarttumaan hitsauspuikkoihin. Korkeita paikkoja pelkäävällä ei ole asiaa rakennustyömaalle, verta kammoksuva selviää ehkä tv-sarjan tohtorina, mutta ei todellisessa hoitotyössä.

Joka alalla tarvitaan soveltuvuutta, kiinnostusta ja kyvykkyyttä. Ne ovat voimavaroja, jotka kantavat eteenpäin myös silloin, kun ammatti tai työ näyttää nurjimmat puolensa. Jokainen joutuu työelämässä ennemmin tai myöhemmin siihen tilanteeseen, että punnitsee ainakin hetkittäin työnsä mielekkyyttä - onko tämä nyt sittenkään mun juttuni. Ammattiinsa sitoutunut ihminen ei anna periksi ihan helposti.

Toki intohimo ammattiin voi syttyä myös työssä, jota on ensin pitänyt itselleen epäsopivana. Ja monet käyvät työssä vain leivän, ei intohimon vuoksi; itseään voi toteuttaa vaikka harrastusten parissa.

Ammatinvalinnassa kannattaa kuunnella omaa sisintään. Jos sisäistä ääntä ei löydy, ohjausalan ammattilainen tukee ja selkiinnyttää ajatuksia. Ammattibarometria, tilastoja tai työnhakusivustoja tutkimalla syntyy kuva, millä aloilla työvoimalle on kysyntää nyt ja lähitulevaisuudessa.

Tuleva ammatti voi olla turvallinen jatkumo aiemmalle osaamiselle. Se voi olla myös hyppy aivan uuteen. Oli miten oli, selkeä tavoite vie aina eteenpäin. Maailman kaaos ei haittaa, kun oma tie on kirkas.

Kirjoittanut Pirkko Kuhmonen

Robotti ja minä

Tulevaisuuden työelämässä tarvitaan aina vain uusia taitoja ja osaamista. Luova ja innovatiivinen tai verkostoituva ja vuorovaikutustaitoinen noin niin kuin esimerkiksi. Mutta miltäpä kuulostaisi väsymätön ja virheetön. Sellainen on robotti.

Teknologia ja tekniikka ovat korvanneet vuosien saatossa monta hyvää työnaista ja –miestä. Puhelinvaihteen sentraalisantrat ja huoltoasemien tuulilasinpesijät ovat muisto vain. Hurjimmat ennusteet uhoavat teknologian ja robotiikan korvaavan suuren tai jopa suurimman osan nykyisistä työpaikoista.

Robotit korvaavat tulevaisuudessa yksittäisiä työtehtäviä, eivät niinkään kokonaisia ammatteja, kerrotaan tuoreessa EVA:n (Elinkeinoelämän valtuuskunta) raportissa. Työelämän rutiinitehtävät voidaan raportin mukaan jättää robottien käsiin. Ihmistä ja ihmisen kykyä ja taitoa luovuuteen ja sosiaalisiin taitoihin ei kuitenkaan voida koneella korvata. Hurjimmat alan ihmiset tosin julistavat, että he eivät edes uskalla sanoa mitään sellaista, mihin robottiäly ei koskaan pystyisi.

Hyviä signaaleja robotin ja ihmisen yhteistyöstä on jo ilmassa, kuten esimerkiksi se, että Uudessakaupungissa uuteen nousuun lennähtänyt autotehdas käyttää työssään jo satoja robotteja. Myös sosiaali- ja terveysala näkee roboteille roolin.

Hoivateknologia tuo mukanaan innovaatioita, jotka antavat hoitoalan työntekijöille mahdollisuuksia keskittyä enemmän itse potilastyöhön. Robotti voi toimia seuralaisena, kuten hoivakodeista tuttu Lydia-hoivarobotti tekee, tai se voi kuljettaa tarvikkeita, annostella ja jakaa lääkkeitä tai seurata ja tallentaa potilaiden elintoimintojen seurantatietoja.

Oppilaitosjohtoa ei ainakaan vielä ole korvattu roboteilla, vaikka tekoälyn on jo todettu selviytyvän ihmistä tehokkaammin työvuorolistojen tekemisestä sekä työntekijöiden rutiininomaiseen ohjeistamiseen liittyvistä työtehtävistä. Teknologian ja robottien seurassa johtajien tehtäväksi jää vuorovaikutukseen perustuvan johtamisen ylläpitäminen, joka nojaa arvostamiseen, luottamiseen, innostamiseen ja yhdessä oppimiseen. Siihen ei robotti pysty.

Kirjoittanut Osku Laukkanen

Lisää omaa pääomaa

Omaa osaamistaan on hyvä kehittää, opettajankin. Viime viikolla osallistuin kahteen hyvin erilaiseen koulutukseen ja taas sain paljon eväitä omaan työhöni ja uusia näkökulmia tuttuihin aiheisiin. Keskiviikkona kävin päivittämässä asiakaspalveluasioita kolmen tunnin tehoherätyksessä ja torstaina kuulemassa matkailualan ajankohtaisia kuulumisia erityisesti tulevien lakimuutosten näkökulmasta.

Koulutuksiin osallistuminen avaa lähes aina jonkun uuden kulman lähestyä aihetta tai tavan katsoa sitä. En ole tähän päivään mennessä ollut sellaisessa koulutustilaisuudessa, josta ei olisi ollut mitään hyötyä. Jopa omana opiskeluaikana, sen yhden kerran, kun lähes koko ryhmä äänesti jaloillaan erästä videoluennoitsijaa kohtaan, oli päivän opetus: älä tee noin.

Nykyään puhutaan itseohjautuvuudesta, aktiivisuudesta ja itseopiskelusta ja jokaisen omasta vastuusta oppimisen edistymisessä. Niin kai sitä voisi oman itsensä kehittäjää kuvailla myös työpaikalla. Ei kukaan tule tarjoamaan vaihtoehtoja, vaan useimmiten on itse aktiivisesti etsittävä sopivia koulutuksia tai muita tilaisuuksia kehittään itseään ja sitten ehdottaa, josko se esimiehelle sopisi. Yleensä onneksi sopii ja pääsee kehittymään.

Kehittävää syksyä kaikille!

Kirjoittanut Niina Aitamurto

Jos metsään haluat mennä nyt

Kesä kääntyy kohden syksyä, ja metsässä sienet odottavat keräilijöitään. Vielä ei ole ollut yöpakkasia, ja sateiden ansiosta sieniä on runsaasti tarjolla. Sienimetsään menijän on hyvä muistaa kertoa läheisilleen, minne aikoo mennä, kauanko aikoo viipyä, ja kännykkä on hyvä ottaa mukaan. Sitten ei muuta kuin sään mukainen pukeutuminen, hyvät jalkineet, kori tai ämpäri sekä sienten puhdistustarvikkeet mukaan ja menoksi, mieluusti tuttuun maastoon.

Vasta-alkajan on kuitenkin hyvä opetella etukäteen tunnistamaan muutama sieni ennen tosi koitosta.

Helpoiten tunnistettava itiöemälajike lienee kanttarelli eli keltavahvero. Useasti sen löytää sekametsästä, vähän varjoisesta ja kosteahkosta maastosta. Hyvällä tuurilla niitä on maa keltaisenaan. Sekoittamisen vaaraa ei ole oikeastaan muuhun kuin keltavahakkaaseen, joka sekään ei ole myrkyllinen sieni, vain mauton.

Herkkutatti on metsien ehdotonta sieniaatelia. Sen tunnistaa helposti tukevasta jalastaan, kuperasta lakista sekä valkoisesta pillistöstä joka vanhetessaan muuttuu kellertävästä vihertäväksi. Tatit ovat myös toukkien herkkua. Sienestä veistetään maistellut osat pois, ja loput sitten omaan koriin. Tatit sopivat erinomaisen hyvin siivuitettuna kuivattavaksi vaikkapa talven risottoa maustamaan.

Syksyn ehdoton suosikkilajike on suppilovahvero. Vahverokausi on vasta aluillaan. Yleensä vahvero vaatii vähän kylmeneviä öitä kasvaakseen, mutta sitten satoa riittääkin aina lumen tuloon saakka. Lumettomana talvena metsistä voi löytyä hyväkuntoisia suppilovahveroita vielä joulukuussakin.

Tarja Stanley

Huolehdi kilpailukyvystäsi työmarkkinoilla!

Osaamisen kehittäminen ei ole vain yrityksen asia. Jokaisen tulee myös henkilökohtaisesti ylläpitää osaamistaan ja seurata kehitystä paitsi omalla alallaan, myös yleisesti. 

Yhä törmää henkilöihin, jotka pitävät sosiaalista mediaa peikkona tai turhakkeena. Vähän vastaavaa oli aikanaan 80-luvulla, kun mikrot ja videot yleistyivät: muistelen, miten isoäitini oli sitä mieltä, ettei moisia ikinä mihinkään tarvitse… Pari vuotta meni ja nämäkin laitteet löytyivät lähes joka kodista, myös isoäidiltäni.

Maailma muuttuu ja tekniikka ja toimintatavat sen mukana. Siksi on tärkeää pysyä kehityksessä mukana. Meitä suomalaisia pidetään tekniikan ihmelapsina, otamme innolla käyttöön uudet laitteet ja sovellukset. Siirryimme kiltisti verkkopankkien asiakkaiksi ja teemme jopa veroilmoitukset sähköisesti…

Työpaikoilla kehitetään systemaattisesti toimintatapoja. Tieto liikkuu automaattisesti eri ohjelmistojen välillä ja jatkuvasti mietitään, miten rutiinitöitä voidaan hoitaa entistä tehokkaammin. Vastarannan kiiskeksi ei kannata heittäytyä, vaan hyväksyä kehityksen tuomat uutuudet. Ikävä seuraamus automaatiosta on ollut työvoiman vähennystarve, joka on viime aikoina kohdannut myös aloja, joiden kuviteltiin olevan ns. varmoja työpaikkoja. Moni löytää itsensä uudesta tilanteesta, työnhakijana.

Olethan siis huolehtinut osaamisestasi ajoissa? Osaat oman alasi spesialiteetit ja lisäksi viestintätaitosi, työyhteisötaitosi, kielitaitosi, paineensietokykysi ja asenteesi uuden oppimiseen ovat kunnossa? Moniosaaminen on kova juttu työmarkkinoilla ja henkilökohtaisen osaamisen kehittäminen jatkuvaa. Suosittelen puntaroimaan, millä osaamisaloilla sinulla on kehitettävää. Mitä asioita sinun ammatissasi tarvitaan ja mistä niihin saa oppia?

Pidetään huolta osaamisestamme.

Kirjoittanut Kirsi Haltia