Arjen kielioppia, vai miten se nyt oli?

Yksinkertaiset asiat muuttuvat joskus monimutkaisiksi, kun niitä yrittää selittää järkeenkäyvästi.

Ope: Kirja on pöydällä, kirjat ovat pöydällä.
(Kirjoitan sen myös taululle ja alleviivaan ’on’ ja ’t + ovat’ yksikön ja monikon erottamiseksi.)

Opiskelija: OK. ’Kirja’ on yksi ja ’kirjat’ on monta?

Ope: Just niin.

Opiskelija: Yksi kirja on pöydällä, viisi kirjat ovat pöydällä?

Ope: Ei. ’Yksi kirja on pöydällä, viisi kirjaa on pöydällä’.

Opiskelija: Mutta ’viisi’ on monta! Yksi on, viisi ovat.

Ope: Niin on, mutta jos sinä sanot, että ’viisi’, niin sitten ei tule monikko ’t’ eikä ’ovat’.

Opiskelija: ?????

Ope: Jos on numero 2, 3, 4, 5, tai 100 tai vaikka 1000, niin ei tule monikko ’t’, vaan ’a’ ja verbi ei ole ’ovat’, vaan ’on’.

Opiskelija: Miksi ei ’ovat’?

Ope: Jos sinä sanot ’kirjat’, niin tulee ’ovat’. Mutta jos sina sanot numeron, ei tule ’ovat’, vaan ’on’. Ja se ei ole ’kirjat’, vaan ’kirjaa’.

(Samalla alan miettiä, miten pitkälle uskallan mennä. Voinko selittää, että ’viisi’ on yksikön perusmuoto, ja koska se on lauseen subjekti, verbin täytyy olla yksikössä? Itsestään selväähän on, että ’viisi kirjaa on pöydällä’, mutta ’viidet sakset ovat pöydällä’. En voi kuitenkaan edellyttää, että opiskelijat ymmärtävät kieliopin teoriaa. Se ei ole kurssin sisältö eikä päämäärä. Tarkoitus on oppia kommukoimaan suomeksi. Palaan siis lähtöruutuun.)

Ope: ’Kirja on’, ’kirjat ovat’, ’viisi kirjaa on’. Tämä on systeemi. Täytyy muistaa.

(Opiskelijan ilme kuvastaa ihmetystä, epätoivoa, kiinnostusta, oivallusta ja paria muutakin tunnetilaa. Julistan varmuuden vuoksi kahvitauon. 20 minuuttia.)

Ja lopuksi yksi professori Googlen antama apu opiskelijalle:
Kollegani vastaanotti opiskelijoiden kirjoitustehtäviä. ”Minä asun tasangossa”, kirjoitti yksi opiskelija.
Mitä hän tarkoitti, ja mikä oli Googlen logiikka – jätän sen lukijan mietittäväksi.

Kirjoittanut Esa Laukkanen

Ennustamisen sietämätön vaikeus

Kulunut sanonta toteaa, että ennustaminen – varsinkin tulevaisuuden – on vaikeaa. Kyseinen fakta käväisi monesti mielessä, kun 40 opiskelijaa aloitti muutama viikko sitten kotoutumiskoulutuksensa. Ikähaitari yhdeksästätoista viiteenkymmeneenkolmeen sen paremmin kuin äidinkielivalikoima arameasta vietnamiin ei paljon anna apua, kun pitää tehdä kaksi 20:n opiskelijan ryhmää. Kun vielä erilaiset aloitusviikon kartoitukset ja pikku testit antavat lähes poikkeuksetta vasta-alkajan tasoisia tuloksia, tulee väistämättä mieleen, että jospa vain heittäisi paperit ilmaan ja katsoisi, mitkä putoavat oikeinpäin. Ja niistä tehdään se ”nopeasti etenevä” porukka.

Yksi oivalliseksi osoittautunut vertailukriteeri on sijoittaa opiskelijat Suomeen tulon ajankohdan mukaiseen järjestykseen ja verrata sitä heidän tämänhetkiseen suomen kielen taitoonsa. Tulokset ovat joskus mielenkiintoisia ja ennustavat erittäin hyvällä korrelaatiolla tulevassa kotoutumiskoulutuksessa saavutettavaa kielitaitoa.

Jos henkilö, joka on ollut Suomessa viisi vuotta ja suorittanut korkeakoulu- tai yliopistotutkinnon englanninkielisen opiskeluohjelman puitteissa, joutuu nyt alkeiskurssille, koska hän ei osaa käytännössä lainkaan suomea, pitää pohtia opiskelumotivaation riittävyyttä. Opiskelu (englanniksi), sosiaaliset suhteet (englanniksi), ja mahdollisesti vielä perhe-elämä (englanniksi) muodostavat muutamassa vuodessa niin laajan turvaverkon, että tässä maassa on mahdollista elää puhumatta sanaakaan suomea. Kunnes tulee aika mennä työhön… Mutta riittääkö haluja opiskella suomea, kun englanniksikin pärjää jokapäiväisessä elämässä?

Jonon toisessa päässä on opiskelija, joka on tullut Suomeen kaksi kuukautta sitten, mutta osaa jo kertoa itsestään suomeksi muutamilla lauseilla, tuntee numerot ja viikonpäivät ja on kirjoittanut vihkoonsa sanoja sekä ostanut sanakirjan. Vaikka hänen koulusivistyksensä saattaa rajoittua kesken jääneeseen peruskouluun kotimaassa, on ennuste kuitenkin paljon parempi kuin tietotekniikkainsinöörillä, joka tuntee tulevansa mainiosti toimeen englannilla.

Nähtäväksi jää, joutuuko ATK-inssi edelleenkin tyytymään hanttihommiin, joissa ei vaadita kielitaitoa ja pääseekö uunituore turkulainen ensi vuonna toivomalleen ammattikurssille näyttämään osaamistaan talonrakennuksessa tai metallitöissä. Kummankin kohdalla tulevaisuus joka tapauksessa toteuttaa itsensä.

Esa Laukkanen

Roskisdyykkausta

Ympäristöoppi kuuluu myös kotoutumiskoulutuksen oppisisältöihin. Siksipä osallistuimme innolla Turun kaupungin järjestämälle kiertoajelulle, jonka kohteina olivat Topinojan jäteasema ja Kakolan jätevedenpuhdistamo.

Sanasta ’kaatopaikka’ tulee ehkä ensimmäisenä mieleen Fredin 60-luvun laulu ’Tääll istun mä tunkiolla ja synkkänä katselen,  seas roskien, kaiken loan ja lasipullojen…’. Lapsuusaikojeni kaatopaikkaromantiikka pullojenkeruineen ja rotanampumisineen näkyi kuitenkin kadonneen historian hämäriin. Varmaan muutama maahanmuuttajaopiskelijakin hieraisi silmiään nähdessään nykyaikaisen jäteaseman. ”Nähdä Napoli ja kuolla hajuun” on kuitenkin ihan Eurooppalaisellakin tasolla vielä melko tavanomainen fraasi.

Kotitalousjätteen perusteellinen ja perusteltu lajittelu tuli sangen konkreettisesti nähdyksi, ja kotipihan molokkirivistön merkitys tuli varmaan kaikille selväksi äidinkielestä ja kansallisuudesta riippumatta.

Metallit tänne, lasitavara tuonne, rikkinäinen keittiöjakkara tähän – kunpa suomen kielikin olisi yhtä systemaattista. Ainoa hämmentävä juttu oli ns. ”keittöroskisten” kohtalo. Niitä oli vajaassa viikossa kertynyt jättimäinen, suorastaan käsittämätön vuori. Se on kaikki polttokelpoista jätettä, jota ei polteta Turussa (laitos kun tuli purettua…), vaan se roudataan paitsi Vantaalle, myös mm. Tukholmaan(!). Kysyttäessä syytä tähän, vastaus oli, että se tulee halvaksi, kun sinne on muutenkin laivaliikennettä. Tuli mieleen Laihian isäntä, joka astui linja-autoon ja sanoi kuljettajalle, että ”ethän sä multa maksua ota, kun muutenkin olet Vaasaan menossa?”

Niin tai näin. Jos saunailta kavereitten kanssa venähtää ylipitkäksi, voit aina sanoa, että ”kävin viemässä roskapussin. Tukholmaan”.

Valtaa, vastuuta ja työniloa

Maija Vilkkumaan Satumaa-tangossa lauletaan:

”Mulla on valtaa, mä koulutan muita.”

Niinhän se on. Meillä opettajilla on ainakin pedagogista valtaa. Ja kuten me kaikki tiedämme, valta tuo mukanaan vastuuta. Meillä pedagogisen vallan käyttäjillä on vastuu siitä, että opiskelijat oppivat.

Oppimistuloksia voi saada aikaiseksi monenlaisilla pedagogisilla konsteilla. Viime aikoina opettavassa ja oppivassa maailmassa on kehitetty toiminnalliseen ja ilmiöpohjaiseen oppimisen ideaan pohjautuvia pedagogisia ratkaisuja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vakavasti otettavan opettamisen tulee sisältää myös paljon muuta kuin frontaaliopetusta kynä- ja paperitehtävien kera.

Itse olen käyttänyt koto-koulutuksen kulttuuri- ja yhteiskuntaopetuksessa musiikkia, kädentöitä sekä pelien tekemistä ja pelaamista opettamisen rikastuttajana. Kun aikuisten kanssa käyttää mainitunlaisia toimintatapoja, voi myös toki ajaa helposti metsään. Jos musiikki, kädentyöt ja pelit eivät nivoudu järkevällä ja mielekkäällä tavalla opiskeltaviin aiheisiin, käsillä on varmasti ainakin pienimuotoinen katastrofi. Ensisijaista onkin, että kuvatunlainen opetustoiminta on taiten suunniteltu ja ilolla toteutettu.

Opiskelijoita saatu palaute on rohkaissut jatkamaan askartelua, hoilaamista, pianon käyttöä ja arpanoppien heittelyä. Täytyykin todeta, että kun Jean Sibeliuksen päivänä soittelin opiskelijoille Finlandiaa ja En etsi valtaa loistoa, ajattelin, että en todellakaan voi yhtyä Maija Vilkkumaan Mä haluun naimisiin -kappaleen seuraaviin toteamuksiin:

”Mä en halua olla töissä enää. Mä en ikinä riitä.
Mä raadan ja raadan, mutta kukaan ei nää, kukaan ei kiitä.”

Kirjoittanut Saara Linnatsalo

Apua - en ymmärrä mitään!

Syys-lokakuun vaihteessa alkoi jälleen kaksi uutta kotoutumiskoulutusta. Nelisenkymmentä opiskelijaa eri puolilta maailmaa kerääntyi ihmettelemään uuden kouluarjen alkamista. On opiskelijan äidinkieli sitten englanti, arabia tai vaikkapa urdu, me opettajat puhumme hänelle ensimmäisestä tervehdyksestä alkaen suomea. Toisin kuin lukion kielikursseilla, koto-koulutuksessa ei ole apukieltä – opetuskieli ja kaikkien yhteinen kieli on suomi.

Kuvittelepa joku kieli, jota et osaa sanaakaan tai korkeintaan esitellä itsesi ja tilata oluen. Tämä kieli mielessäsi tee pieni mielikuvaharjoitus:

Lähde: www.imgur.com

Muutat maahan, jossa tätä kieltä puhutaan ja pääset maahanmuuttajille tarkoitetulle kurssille. Ensimmäisenä päivänä koulussa uudet opettajat esittelevät itsensä, pyytävät sinuakin esittäytymään vieraalla kielellä kaikkien kuunnellessa. Opettajat puhuvat paljon, antavat jonkin paperin, piirtelevät taululle jotain, kirjoittavat erilaisia päivämääriä, puhuvat sekavia moduuleista ja moduulitesteistä, demonstroivat potkua ovesta ulos… Hmmm… okei… Jos et pärjää, sinut potkaistaan kurssilta? Niinkö? Milloin se testi sitten on?! Ja seuraavaksi lähdette ulos luokasta ja kiertämään koulua. Taas tulee paljon puhetta ja viittomista sinne ja tänne…

Moni opiskelija pystyy selvittämään tuota alkukaaosta englannin avulla. Kursseille tulee kuitenkin myös opiskelijoita, jotka eivät osaa englantia tai sen osaaminen ei ole sujuvaa. Mutta kaikkihan osaavat englantia! Vaan eivätpä osaa. Nekin opiskelijat, jotka osaavat englantia, tuudittautuisivat helposti sen käyttämiseen, jos vain saisivat mahdollisuuden.

Kaikille opiskelijoille yritämme kuitenkin selvittää asiat suomeksi. Apuna käytetään kuvia, sanakirjaa, vähän englantia, kaveria tai ehkä asia jää sillä kertaa ymmärtämättä. Itse pusken opiskelijani kysymään kysymyksensä suomeksi aina, kun tiedän, että hänellä on siihen mahdollisuus. Vaadin vastaukset suomeksi, enkä suostu kuuntelemaan englantia, kun vastauksen mallin voi tarkastaa kirjasta. Kieltä oppii vain käyttämällä sitä!

Kielitaidon kehittyminen vaatii opiskelijalta paljon toleranssia ja tahdonvoimaa. Ensimmäisillä tunneilla opiskelu on paljon kuvien, oppikirjan ja sanakirjan varassa. Myös meidän opettajien täytyy uskoa etenemiseen, vaikka puhuminen saattaa alussa vaikuttaa epätoivoiselta muutaman sanan toistelulta. Muistelen yleensä kurssin lopussa hyvin suomea puhuvien opiskelijoideni kanssa heidän ensimmäisiä kurssipäiviä ja sitä tunnetta, kun kukaan ei ymmärtänyt mistään mitään.

Mutta.... pikkuhiljaa!

Kirjoittanut Sanna Kylander