Opettajan matka erityisopettajaksi

Olen insinööri, mikä selittää aika paljon. Olen tottunut painiskelemaan teknisten ongelmien ja niitä ymmärtävien esimiesten ja alaisten kanssa. Tekniset ongelmat selviävät yleensä ilman tunteiden purkausta, vaikka selvittäjät saattavat käyttäytyä toisinaan hyvinkin värikkäästi.

Ammatilliseen erityisopettajakoulutukseeni kuului kuitenkin myös portfolion tekeminen. Opiskelujen alkaessa muistutin onkilieron ja kysymysmerkin risteytystä. Ryhmänohjaajamme Annikki kuitenkin tuuppasi minua oikeaan suuntaan, jonka ansiosta portfolion aihe oli lopulta helppo keksiä. Päätin siinä keskittyä erityisen tuen tarpeeseen ja sen kehittämiseen oppilaitoksessamme.

Jo ammatilliseksi opettajaksi opiskellessani huomasin, että oppilaat eivät ole koneita; heillä on arkisia huolia, sairaita lapsia, ongelmia ymmärtämisessä tai muita henkilökohtaisia haasteita. Nuorisotakuun myötä törmäsimme meille entistä haastavampiin opiskelijoihin, jollaisista meillä ei ollut aiempaa kokemusta. Heillä ei ollut työkokemusta ja moni asia oli elämässä jäänyt vähän kesken. Alkuaikojen hankaluuksista huolimatta opimme ymmärtämään näiden opiskelijoiden taustoja ja usein niistä sekä epävarmuudesta johtuvaa hieman uhmakasta käytöstä. Opiskelijat puolestaan ymmärsivät, että työllistyäkseen he tarvitsevat koulutusta – motivaatio kasvoi kuin itsestään.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen takana on mieleenpainuvat puolitoista vuotta opintojen parissa. Tärkeintä ja parasta on ollut omalta ryhmältäni sekä ryhmäohjaajaltamme Annikilta saatu tuki ja voima. Tammikuussa olin tukehtua työtaakan alle, mutta onnistuin kuitenkin ponnistelemaan mahtavien kanssaopiskelijoideni ansiosta.

Opintojen myötä uskon kehittyneeni sekä ihmisenä että opettajana. Kulkemani tien ansiosta koen kehittäväni Turun AKK:n opetusta omalta osaltani. Uskon osaavani huomioida erilaisten opiskelijoiden tarpeet näiden lähtökohdista riippumatta sekä kohtaamaan heidät entistä positiivisemmin.

Kirjoittanut Markus Mansikka

Uusia työkaluja ja sovelluksia

Joku saattaa vielä muistaa vanhan Spede-leffan ”Noin 7 veljestä”, jossa keksijä Leonardo (Leo Jokela) keksi ”tynamenttia”. Ja räjäytteli sitä esitellessään ilmaan kaikenlaista. Leonardo totesi keksinnöstään, että ”sitä ei voi käyttää mihinkään, kun se ei pysy astiassa”, johon Spede totesi, että ”keksi sinä sitä lisää, niin minä keksin sille käyttöä”.

Tämän päivän Leonardot keksivät uusia nettisovelluksia opetuskäyttöön niin ahkerasti, että itsensä tuntee kieltämättä ihan Spedeksi, kun yrittää niille keksiä sopivaa käyttöä aikuisten opettamisessa. Onneksi vanhaa viisautta siitä, että kaikkea ilmaista viinaa ei pidä yrittää juoda, voi soveltaa tässäkin tapauksessa. On myös hyvä muistuttaa itseään aika ajoin siitäkin tosiasiasta, että oppimista voi tapahtua myös luokkahuoneessa. Ei kaiken tarvitse olla verkossa ja somepilvessä.

Mutta ihan asiallisesti ottaen, paljon voi tehdä myös luokan ulkopuolella. Melkein kaikilla opiskelijoilla on jonkinlainen älykännykkä, ja melkein kaikilla on myös esimerkiksi Facebook-tili. Moni pieni mobiilisovellus käy mainiosti opetuksen avuksi, kun niiden käyttö ei vaadi kummoisiakaan laitteita, ja opiskelijat pääsevät kirjautumaan useimpiin omilla Facebook-tunnuksillaan. Erikseen rekisteröityminen ohjelman vaatimilla omilla käyttäjätunnuksilla ja taas uusilla salasanoilla on alusta lähtien tuhoon tuomittua. Välineen tulee olla aina heti käytössä. Yhtä helposti kuin jos ottaisi kynän taskustaan.

Pieniä kirjoitustehtäviä ja tiedonhankintaprojekteja voi mainiosti ohjata vaikkapa Padletin kautta. Padletilla opiskelijat voivat tehdä myös yhteisiä harjoituksia ilman, että kenenkään tarvitsee pelätä epäonnistumisen tuomaa kasvojen menetystä. Kaikki näkevät kaikkien tekstit, mutta kenenkään ei tarvitse mennä taululle esittelemään omaa näkemystään oikeasta vastauksesta. Eikä kaikkien tarvitse olla samaan aikaan samassa paikassa. Annetaan vaikkapa yksi iltapäivä käyttöön, ja katsotaan sitten aikaansaannoksia. Joku sanoo tähän, että aina siellä joku lintsaa, eikä teekään mitään. Totta. Mutta niin tapahtuu kaikissa kotitehtävissä. Tekemättömiä tehtäviä tulee vastaan ihan kynä-ja-vihko-yhdistelmälläkin.

Itse Facebookillakin on hyvä viestiä oppilaitten suuntaan vaikkapa äkillisistä poikkeamista lukujärjestyksessä. Sähköposti on harvemmalla auki jatkuvasti, mutta valitettavan usein kuulee luokassakin, kun jonkun puhelin tai tabletti kilahtaa Faceen tai Whatsappiin tulleen viestin vuoksi. Miksi siis emme kommunikoisi opiskelijoitten suuntaan niillä välineillä ja viestimillä, joita opiskelijat seuraavat – jos ei aktiivisesti niin ainakin koko ajan.

Kirjoittanut Esa Laukkanen

Aina sitä sattuu ja tapahtuu!

Päivääkään en vaihtaisi pois. Vanha sanonta pitää hyvin paikkaansa kohdallani.
Vai vaihtaisinko sittenkin...., vuosien takaa mieleeni palaa tapaus, joka jo naurattaa:

Vastikään koulutuksensa aloittaneen ryhmän kouluttaja pyysi minua soittamaan opiskelijalle ja tiedustelemaan syytä poissaoloon. Elettiin lankapuhelinaikaa, ja soitin opiskelijan kotinumeroon. Puhelimeen vastannut vaimo kertoi ”Matin” tulevan koulusta tunnin kuluttua. Kuultuaan ”Matin” poissaolosta vaimo hämmentyneenä äimistelemään, että ”Mattihan” tekee joka ilta tehtäviään, pakkaa reppunsa ja lähtee aamulla innostuneena kouluun. Anteeksi pyydellen lopetin puhelun.

Aikansa mietittyään ja ihmeteltyään kouluttaja huomasi sekoittaneensa kahden henkilön nimet keskenään. Olin siis soittanut aivan väärään perheeseen ja suotta hermostuttanut vaimon! Puolijuoksua riensin puhelimeen ja onneksi tavoitin vaimon ennen ”Matin” kotiinpaluuta. Kerroin sekaannuksesta ja taas anteeksi pyydellen lopetin puhelun.

Enpä ollut ihan parhaalla huumorilla varustettuna, kun kengänkannat kopisten marssin kouluttajan luo ja ilmoitin hänelle soiton olleen sitten viimeinen, jonka soitan hänen oppilaidensa perään! Toivottavasti Matin perheessä tapahtuneeseen suhtauduttiin huumorilla!

Kirjoittanut Tarja Stanley

Markkinointia ennen ja nyt

Olen työskennellyt markkinoinnin parissa jo 20 vuotta, joista viimeiset 10 vuotta Turun Aikuiskoulutuskeskuksessa. Jotain työn ja aihealueen kiinnostavuudesta kertoo, etten vielä ole kyllästynyt tähän – päinvastoin. Nythän tämä vasta mielenkiintoiseksi on käynyt!
 

Maybelline-mainos v. 1938

Markkinointihommia aloittaessani aikataulut olivat todella pitkiä – briiffistä ensimmäiseen presentaatioon, siitä layoutiin ja edelleen valmiiseen painotuotteeseen saattoi kulua toistakin kuukautta. Markkinointitoimenpiteitä suunniteltiin vuositasolla. Personointi ja etunimellä puhuttelu oli tavallista. Asiakasrekistereitä demografisine taustatietoineen ostettiin kalliilla hinnalla tarkoitusta varten erikseen perustetuista yrityksistä. Suoramarkkinoinnin ohella (suuret) printtimainokset olivat arvossaan paitsi brändin kasvattajina, myös sen aikaisissa Suomen markoissa mitattuna.

Sosiaalinen media, blogit, google, videot sekä hakukone- ja -sanaoptimointi – digitaalinen markkinointi ylipäätään - on mullistanut markkinoinnin. Tänä päivänä on oltava on-line lähes vuorokauden ympäri, hieman toimialasta riippuen. Muutoksista huolimatta yritämme väkisin siirtää oppimamme vanhan tiedon uusiin välineisiin, vaikka pelisäännöt, kenttä ja ostajat ovat totaalisesti muuttuneet. 

Internet ja some ovat pienentäneet maailmaamme, globalisaatio on täyttä totta. Tiedonkulku on nopeaa: kun joku jenkeissä twiittaa, istuu uneton suomalainen juuri silloin koneen ääressä jakaen tiedon omille verkostoilleen saman tien, ja niin edelleen. Myös työn määrä on suhteellisesti lisääntynyt, sillä vaikka ne perinteiset markkinointitoimenpiteet ovat vähentyneet, eivät ne ole mihinkään kadonneet. 

Muodissa oleva kaiken visualisointi aiheuttaa koulutusten markkinoinnissa omat haasteensa. Koulutus kun ei ole konkretiaa, vaan jokaisen henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat tausta, työkokemus, aiempi koulutus, elämäntilanne ja oma asenne. Emme voi luvata, että opiskelija oppii jotain uutta ja olennaista, jos hän ei itse niin koe tai edes halua. Siitäkin huolimatta on yritettävä luoda mielikuvia siitä, mihin opiskelija voi koulutuksen avulla päästä ja mitä saavuttaa.

Juuri nämä haasteet inspiroivat minua päivittäin, pakottavat miettimään asioita monelta kantilta. Olen lapsellisen utelias ja rohkea uusia työkaluja ja sovelluksia kohtaan, haluan heti päästä testaamaan niitä käytännössä. Puhelimeni pursuaa erilaisia appseja, joista osaa olen kokeillut kerran, toiset jäävät päivittäin käytettäviksi työkaluiksi. 

Muutokset ovat paitsi tarpeen myös mahdollisuuksia - huomenna vastaan voi tulla jotain vieläkin mielenkiintoisempaa ja jännempää!

Kirjoittanut Taru Lehtonen

Apua - en ymmärrä mitään!

Syys-lokakuun vaihteessa alkoi jälleen kaksi uutta kotoutumiskoulutusta. Nelisenkymmentä opiskelijaa eri puolilta maailmaa kerääntyi ihmettelemään uuden kouluarjen alkamista. On opiskelijan äidinkieli sitten englanti, arabia tai vaikkapa urdu, me opettajat puhumme hänelle ensimmäisestä tervehdyksestä alkaen suomea. Toisin kuin lukion kielikursseilla, koto-koulutuksessa ei ole apukieltä – opetuskieli ja kaikkien yhteinen kieli on suomi.

Kuvittelepa joku kieli, jota et osaa sanaakaan tai korkeintaan esitellä itsesi ja tilata oluen. Tämä kieli mielessäsi tee pieni mielikuvaharjoitus:

Lähde: www.imgur.com

Muutat maahan, jossa tätä kieltä puhutaan ja pääset maahanmuuttajille tarkoitetulle kurssille. Ensimmäisenä päivänä koulussa uudet opettajat esittelevät itsensä, pyytävät sinuakin esittäytymään vieraalla kielellä kaikkien kuunnellessa. Opettajat puhuvat paljon, antavat jonkin paperin, piirtelevät taululle jotain, kirjoittavat erilaisia päivämääriä, puhuvat sekavia moduuleista ja moduulitesteistä, demonstroivat potkua ovesta ulos… Hmmm… okei… Jos et pärjää, sinut potkaistaan kurssilta? Niinkö? Milloin se testi sitten on?! Ja seuraavaksi lähdette ulos luokasta ja kiertämään koulua. Taas tulee paljon puhetta ja viittomista sinne ja tänne…

Moni opiskelija pystyy selvittämään tuota alkukaaosta englannin avulla. Kursseille tulee kuitenkin myös opiskelijoita, jotka eivät osaa englantia tai sen osaaminen ei ole sujuvaa. Mutta kaikkihan osaavat englantia! Vaan eivätpä osaa. Nekin opiskelijat, jotka osaavat englantia, tuudittautuisivat helposti sen käyttämiseen, jos vain saisivat mahdollisuuden.

Kaikille opiskelijoille yritämme kuitenkin selvittää asiat suomeksi. Apuna käytetään kuvia, sanakirjaa, vähän englantia, kaveria tai ehkä asia jää sillä kertaa ymmärtämättä. Itse pusken opiskelijani kysymään kysymyksensä suomeksi aina, kun tiedän, että hänellä on siihen mahdollisuus. Vaadin vastaukset suomeksi, enkä suostu kuuntelemaan englantia, kun vastauksen mallin voi tarkastaa kirjasta. Kieltä oppii vain käyttämällä sitä!

Kielitaidon kehittyminen vaatii opiskelijalta paljon toleranssia ja tahdonvoimaa. Ensimmäisillä tunneilla opiskelu on paljon kuvien, oppikirjan ja sanakirjan varassa. Myös meidän opettajien täytyy uskoa etenemiseen, vaikka puhuminen saattaa alussa vaikuttaa epätoivoiselta muutaman sanan toistelulta. Muistelen yleensä kurssin lopussa hyvin suomea puhuvien opiskelijoideni kanssa heidän ensimmäisiä kurssipäiviä ja sitä tunnetta, kun kukaan ei ymmärtänyt mistään mitään.

Mutta.... pikkuhiljaa!

Kirjoittanut Sanna Kylander